Opiskelen Humakissa yhteisöpedagogiksi nyt kolmatta vuotta. Aloitin vuonna 2019 yhteisöpedagogiopinnot avoimessa ammattikorkeakoulussa.
Oppiminen on ihmisen koko iän kestävää ja uteliaisuus oppimisessa auttaa eteenpäin. Voin kertoa teille hieman erilaisesta oppimisen polusta.
Kotoa sain eväät, että työllä tulee ihmisen elättää itsensä. Työläislähtökohdista ei annettu paljoa lupaa haaveilla. Pääsin kuitenkin lukioon, ensimmäisenä meistä kuudesta. Ylioppilaana menin sitten ammattikouluun, helppo tie.
Kynnys lähteä opiskelemaan uudelleen oli aika korkea, kun edellisistä vaativammista opinnoista oli jo vierähtänyt tovi. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1985, jolloin suurin osa opintoryhmäni nuorista ei vielä ollut edes syntynyt. Molemmat vanhempani olivat jo kuolleet tuolloin vuonna 2019, joten vihdoin uskalsin kurkotella tähtiin!
Aluksi ajatus, tietokoneen kautta etäopiskeluina suorittaa ammattikorkeakoulututkinto, tuntui pelottavalta ja vaikealta. Onneksi kanssani samaan aikaan avoimessa ammattikorkeakoulussa aloitti todella orientoitunut porukka ja sain kokea olevani hyvä ja hyväksytty iästäni huolimatta. Siinä ryhmässä kuulin myös kommentin, ettei olisi aiemmin uskonut, jos joku olisi sanonut suorittaneensa ammattikorkeaopinnot yöpaita päällä kotoa.
Lisäksi vuonna 2020 keväällä mukaan liittyi covid-19 eli korona. Syksyllä 2020 siis opinnot jatkuivat ruotsin valmentavaa opetusta lukuun ottamatta etänä. Ennakkoluulottomasti ilmoittauduin mo-nenmoisille kursseille ja yksi parhaista oli webinaaripedagogiikan kurssi. Ajallisesti kurssi osui huonoimpaan mahdolliseen hetkeen. Kun kurssi alkoi, elimme keskellä muuttoa. Muutimme sijaisasuntoon pois remontin alta ja samoin paluumuutto omaan kotiin takaisin.
Välillä webinaareissa meinasi väsyttää, mutta kun otti puikot käteen ja teki samalla käsillään, se auttoi keskittymään. Villasukkia ja lapasia on syntynyt ja sitten kun “keitti yli”, niin kone kiinni ja ompeluhuoneeseen. Luovuus auttaa, oppimisessakin!
Vaikeinta opinnoissani olivat monilla kursseilla tehtävät videot, joko esittelynä tai oppimisen palautteena. Ensimmäistä videotani nauhoitin varmaan kolmekymmentä kertaa ja tuskailin. Englannin kurssilla piti kertoa itsestään videon välityksellä ja se jos mikä oli vaikeaa. Samoin yhdelle kurssille piti tehdä video suomeksi ja sitten vielä kertaalleen ruotsiksi.
Edellisen ongelman tiedän olevan seurausta kasvatuksestani. Omakehu tai itsensä esiin nostaminen oli vääränlaista huomionhakua vanhojen vanhempieni kasvatusperiaatteissa. Harjoittelulla onneksi kasvatuskin on kompensoitavissa!
Vieläkin vaikeissa, uusissa tilanteissa vatsani on täynnä perhosia ja kokeissa jännitän. Mutta nyt tiedän, että pystyn! Vielä puoli vuotta tiukkaa työskentelyä ja monta paria villasukkia niin voin todeta: Tein sen!
Tekstin kirjoittaja Helena Markkanen on valmistuu yhteisöpedagogikiksi Humakista.
Kuvat: Helena Markkanen.
